PENTTI-ENO JA RUNUKKELI

Jokaisella kirjalla on lukija. Ja aina on joku, jota juuri minun tai sinun kirjasi koskettaa. 

     Kun pienkustantamolta puuttuvat suuret myyntiorga- nisaatiot ja julkisuus, sen kirjailijat ovat toisaalta vapaita kohtaamaan lukijoitaan missä tahansa, joskus yllättävissäkin paikoissa. 

Stresan kirjailijat ovat vierailleet lukupiireissä ja kiertäneet maan pikkukirjastoja Karkkilasta Kittilään, Mäntsälästä Tampereen Nekalaan. Välillä on oltu isommillakin paikoilla, kuten Turun pääkirjastossa. Kirjailijavierailujen yhteydessä kirjoja on myös myyty. 
     Toukokuussa kirjoitin sisäisessä facebook-ryhmässämme: “Maksupääte on nyt Kalliossa biletettyään läpi Vapun Tampereen seudulla, turvallisesti pahvilaatikkonsa sisällä tosin. Pystyiskö joku mahdollisesti hakemaan sen pojaltani Toiselta linjalta?”

Jos jokin, niin kirjoittaminen ja julkaiseminen on kommunikointia ja kohtaamista. 

     Isoäitini suvusta kertovan Seiso vankkana suomalainen -kirjan julkistamistilaisuudesta Nokian Kerholassa tuli suuren suvun pieni, lämminhenkinen tapaaminen. 

     Monikymmenisestä serkusparvesta enää osa on jäljellä, eivätkä kaikki päässeet paikallekaan. Niistä, jotka pääsivät, moni ei ollut nähnyt toisiaan vuosikymmeniin. Yhtäkkiä oltiin kuin ennen, tarinoitiin ja laulettiin kuin ei vuottakaan olisi ollut välissä, ja kaikki halusivat kuulla Pentti-enon kuulumisia, suvun 93-vuotiaan patriarkan ja muistihirmun. Ilman Pentin muisteloita kirjaa tuskin olisi olemassa.

   

Myyntiluvut tai mediajulkisuus eivät tunnu merkittävilta näiden kohtaamisten rinnalla, kun yleisö on käden ulottuvilla ja antaa oman, unohtumattoman panoksensa. Yksi äitini serkuista, Raimo Valkama, Nokian Työväen Mieskuoron kvartetteineen lauloi muiden laulujen jälkeen kiitokseksi Laulun ihmisyydelle. Ihmisyys, olet tähteni kirkas… 

     Ne sanat tulevat saattelemaan tulevia tekstejäni, kirjoja, jotka vielä hautuvat jossakin. Joista toivottavasti seuraa uusia kohtaamisia vielä tuntemattomien lukijoiden kanssa. 

    – Onko teillä runokirjoja, vanha mies kysyy. Hänellä on takkuinen parta ja pipo syvällä päässä. Kuultuaan ettei ole, hän harmittelee, sillä juuri runot häntä kiinnostaisivat, runoilijaa itsekin. Kun pyydän häntä kertomaan kirjoittamisestaan, hän kaivaa repusta pinkan ja levittää ruutupapereita pöydälle Stresan kirjojen viereen. 

     Myyntipöytämme on Tampereen asematunnelissa ystäväni Kirsi Viertolan järjestämässä Fiksu Assa -tapahtumassa, jonka tarkoituksena on viedä hauskoja, ekologisia asioita kenen tahansa ohikulkijan ulottuville.

     Miehen runot ovat menneestä maailmasta ja niissä on riimit. Puhelemme siitä miten mukavaa on järjestellä sanoja peräkkäin ja miten niistä joskus omakin ajatus kirkastuu. 

     Esittäydymme. Maritta Hirvonen, minä sanon. Runukkeli, mies vastaa. Runukkeli? Lyhennös runoukkelista, hän tarkentaa. – Ikäni oon sellanen runukkeli ollu.

     Näiden kohtaamisten vuoksi kannattaa mennä paikkoihin, ajattelen.

Kirjoittajaryhmämme kohtaa toisensa viikon kuluttua Italian Stresassa. Sen puutarhoissa ja kahviloissa käymme lävitse uusia tekstejämme  ja kertaamme  ensimmäisen vuoden kokemuksia, rantabulevardilla kävellen päivisin ja lyhtyjen valaisemilla terasseilla iltaisin, Piemonten viinien äärellä.

Jännittäviä uusia kirjoja on tulossa syksyksi. Melkein en malta odottaa.

www.stresa.fi